Todellinen ystävä puukottaa sinua edestä
Sain muutama päivä sitten yhteydenoton ihmiseltä, jota pitkään pidin ystävänäni. Olemme kulkeneet aikoinamme samoja latuja ja polkuja aina toisiamme ymmärtäen ja tukien. Monesti olimme vain me kaksi, jotka ymmärsimme asioita samalla lailla. Ei tarvinnut kuin katse toisen suuntaan, toinen tiesi mitä toinen ajatteli. Se oli helppoa. Ei mitään isompaa vääntämistä tai ystävyyden valoja ole koskaan vannottu. Ja ei niitä kyllä pitäisi tarvitakaan, kun kaksi naista suurin piirtein saman ikäisiä, suurin piirtein samoista olosuhteista kasvaneet, löytävät toisensa suurin piirtein samanlaisessa elämässä.
Mutta vuosien varrella elämä on vienyt, niin kuin monesti se tekee, meidät ihan eri sfääreille. Erilaisiin elämiin. Enää meitä ei yhdistä ne asiat, jotka aikoinaan sitoivat meidät yhteen. Ja eletty elämä muuttaa ihmistä. Olin aina ajatellut, että ystävyys on sellaista, joka kestää vuodesta toiseen myös välimatkoja ja -aikoja. Että sitten taas kun kohdataan, juttu lähtee soljumaan siitä mihin se aikoinaan jäi. Että taas puhutaan toisillemme suut ja korvat täyteen. Ihan kuin ei erossa koskaan olisi oltukaan. Mutta ei.
"Mitä sinulle kuuluu?" muuttui pian kertomukseksi mitä sinulle kuuluu. En ehtinyt kertoa, että olen ajatellut aloittaa uuden sivun elämässäni, yrittäen panostaa verkko-osaamiseen, en sitä, että olen nauttinut tästä hengähdystauosta mitä nyt edellisen työn jälkeen on ollut, en edes sitä, että olen vaihtanut ruokavalioni ketogeeniseksi. Mutta sen minä tiedän, että sinäkin olet työttömänä, mutta vain omasta halustasi, senkin tiedän, että harrastat sijoitustoimintaa ja senkin tiedän, että lapsesi ovat menestyneitä onnistujia. Niin ovat minunkin, mutta se ei sinua enää kiinnostanut.
Siinä hetkessä tajusin, että ystävyys, jonka luulet kantavan, onkin kuollut. Ei siinä mitään mahdottomia erimielisyyksiä tai riitoja tarvita, riittää kun tulee epämukava olo siitä, ettei toista enää kiinnosta kuin omat asiat. Ystävyys ja yksi ihminen jää taakse ja hautautuu jonnekin taustameluun. Kun seuraavan kerran tapaamme, olemme kuin ketä tahansa, jotka kohtaavat kaupassa, postissa, kadulla... kukaan ulkopuolinen ei meistä näe sitä millainen tarina meillä on taustalla.
Tämähän on vain elämää, mutta silti tunnen surua, sen ahdistuksen sijasta mitä tunsin puhelun kestäessä. En niinkään surua siitä, että ystävyytemme ei kestänytkään, vaan siitä, että sinusta oli tullut kylmä ja kova ihminen. Että sinun arvosi olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi kuin mitkä meitä aikoinaan yhdisti. Surullinen siitä, että et ymmärrä kuinka paljon otat voimaa läheisiltäsi sen sijaan että antaisit sitä.
Olen pahoillani.
Tämän kirjoituksen otsake on Oscar Wilden sanoja, ja siinä on ystävyyden ydin. Sinun pitää pystyä ystävälle seisomaan edessä ja sanomaan miten asia on. Ilman sitä pelkoa, että toinen suuttuisi. Minä en ole hyvä ystävä, minä piiloudun tämän kirjoituksen taakse, enkä kerro sinulle suoraan. Siitä minä olen pahoillani.