Elämäni materialistina

Minä olen aina ihmetellyt ihmisten halua kerätä ympärilleen tavaraa yli omien tarpeiden. Tosin en kyllä väitä, että itsekään asiassa puhdas pulmunen olisin. Mutta väitän, että minulle ei materialla, eli siis tavaroilla, ole hirveästi väliä eikä arvoa. Minulle ei taida olla sellaista esinettä tai asustetta tai mitään mitä en voisi nakata menemään ihan tuosta vain. En olen koskaan ollut mikään sisustaja. Koti on elämistä varten eikä mikään näyttelypaikka. Meillä ei todellakaan ole valkoista eikä mitään minkä likaantuminen tai rikkoutuminen aiheuttaisi ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. En ole myöskään koskaan ollut mikään vaateihminen. Olen ostanut vaatetta, kun on ollut pakko. Ja silloinkin se on ollut tuskallista, todella tuskallista. Minulla on yhdentasoinen paniikkihäiriö ja kaupassa käynti on tuskaa. Ahtaat pukukopit, isoääninen musiikki, erilaiset tuoksut.... Näin minä olin luullut.

Viimeisen viikon aikana olen tuntenut suurta tuskaa huomatessani, että en olekaan ollut rehellinen itselleni. Että olenkin kiintynyt johonkin tavaraan niin, että sen menettäminen sattuu sydämeen ja hyvä jos ei ihan itketäkin. Ainakin melkein. Nimittäin minun elämäni romahti viikko sitten perjantaina, kun autoni jätti minut välille. Perusturvallisuus katosi hetkessä. Vaikka autoni onkin ollut oikein kunnolla maanantaiauto niin silti se välille jättö yllätti. Taas. Aina ennen (lue: silloin kun auton takuu oli voimassa) auto on kuitenkin palautunut korjaamolta uudella moottorilla tai muilla vermeillä ja taannut taas uusia kilometrejä. Mutta nyt tilanne on toinen. Joudun hyvästelemään autoni. Olemme kulkeneet pitkän matkan yhdessä, lähes 10 vuotta ja lähes 400 th km. Elämäni auto. Koskaan aiemmin en ole kokenut sellaista symbioosia auton kanssa kuin tämän. Penkki oli kuin minulle tehty. Korealaiset ovat erikoistuneet tekemään omanlaisilleen, pienille, ihmisille autoja. Minä, joka en kiinny tavaroihin suurin piirtein kyynelehdin tämän asian kanssa. Olin ajatellut, että yhteinen matkamme on pidempi.

Tällä hetkellä minulla ei siis ole autoa käytössä. Vissiin ensimmäisen kerran vuoden 1984 kun olen ajokortin ajanut. Mietin, että mahtaako olla oikein puhutella niitä alkuajan autoja autoiksi vai olisiko parempi kuvaus ajoneuvo. Tai ehkä vielä parempi kulkuneuvo. Näiden vuosien aikana on tullut ajettua monenlaisia autoja ja monenlaisia teitä. Kaiken kaikkiaan yli 1 200 000 km. Ainakin. Ne on laskettu omistamieni autojen mittariin minun ajoistani kertyneistä kilometreistä.

Autottomuus aiheuttaa täällä periferiassa ongelmia. Muutakin kuin sitä orpoa oloa, kun tietää ettei ole millä lähteä mihinkään. Ajoporojakaan ei ole koulutettuna. Ruokatavarat olen aina ennenkin käynyt kerran viikossa hankkimassa, joten eiköhän sen puolesta päästä eteenpäin. Ja kun lihat ja kalat on pakkasessa niin kyllä se muuan viikko menee ihan omavaraisesti. Autottomana ollessa huomaa kuinka paljon ihmisellä on asioita levällään maailmalla. Siellä ja täällä pitäisi olla. Pitäisi osallistua kokouksiin, pitäisi hoitaa viranomaisasioita (onneksi nämä suurimmalta osin on jo verkossa!), synttärilahjoja hankkia ja jos vaikka jo mitä. Ja sitten pitäisi hoitaa myös sosiaalisia suhteita ja kulttuuriharrasteita. Huh huijaa, silloin kun auto könöttää pihalla niin eipä silloin tämmöset tule mieleen... Johtuuko se vaan siitä että ei ole vapautta lähteä mihin haluaa?

Mutta siis minä olenkin ollut materialisti. Jos vaikka vaan pelkän auton takia, mutta silti. En sitä ennen ole ollut (entisten autojen kanssa) ja tuskin tulen jatkossakaan olemaan (tulevien autojen kanssa) mutta tänään olen. Enkä tiedä olenko asiasta onnellinen vai surullinen? Mitä mieltä sinä olet? Pitäisikö minun olla tästä huolestunut? Vai helpottunut?